Oon jo jonkin aikaa miettiny mun tulevaisuutta. Varsinkin millasta mun mummoelämä tulee olee. Eli millaista mun haave-elämä ois 60 v pääst, jolloin oon noin 80, oho, aika hullun kuulosia lukuja.
Ajelen hemosiistillä kuplavolkkarilla ympäri kyliä ja kaupunkeja musiikki pauhaten täysillä. Näyttelen ikkunasta keskariani kaikille nuorille aurinkolasit päässäni. Haen lapsenlapseni alakoulusta ja hän pääsee elämänsä siisteimpään kyytiin siistin mummonsa kanssa, joka antaa salaa 50 e ylimääräistä rahaa ja sanon ”Osta jotai herkkui kaupasta! Elä kerro äitilles”. Siihen aikaan oon tietenki miljonääri.
Sitten välillä, ehkä joka kolmas vuosi kyllästyn ihmisiin kaupungin elossa ja kaikkeen ympärilläni, niin lähden Norjaan yksinäisille vuorille. Mukana on kasaripaku, ukulele, kissa, koira, onki ja mun oma yksitykis sensei, joka opettaa mulle elämän salaisuuksia. Ukulelella viihdytän itseäni, kissa ja koira tuo elämäniloa ja sopivasti vähän vastuuta, ja opettajamestari tuo mulle rauhallisia ajatuksia. Ainiin ja paku on mun asunto ja mun maalitaulu, johon taiteilen.
Niin öö tulevat 10 vuotta… oon mää suunnitellut mun eläkepäivät jo ja seuraavan tulevan vuoteni ehkä yrittäjänä. Mutta tarviiko sitä välimatkaa miettiä? Kai se väliaika aika on se, jolloin löydän itselleni sen kasaripakun.